---
Oli hiljainen, kaunis kevätiltapäivä. Sohvallaan demonimies oli muka kovasti keskittynyt uusimpiin taikalöytöihinsä, mutta tietysti hän vilkuili vierelleen aina tilaisuuden tullen. Tyttö oli istunut siinä jo ainakin viisi minuuttia, kulmat keskittyneessä kurtussa, peukalo leukaa vasten. Totisena. Meital, totisena!
Vaikka pinta oli tyynen jäinen, miehen sisällä kyti kuin hornankattilassa.
"Augh, mikä nyt voi olla. Onko hän riidellyt jonkun kanssa? Ajatteleeko hän sitä miestä? Onko minun pakko kysyä? Jos vaan luen nyt näitä niin ehkä se loppuu kohta..."
Ei se loppunut. Kun Meital oli ollut vakavana jo ainakin kuusi minuuttia, oli miehen lopulta luovutettava asian suhteen. Raskaasti huokaisten hän laski kätensä elämänsä rakkauden olkapäälle.
"Mitä sinä mietit?" hän töksäytti kömpelösti. Tunteet, etenkään herkät sellaiset, eivät olleet Kaamoksen lempilajia. Jos se olisi ollut kuka tahansa muu...
"Pieniä pyöreitä pöllönpoikasia," Meital vastasi hyvin keskittyneesti.
"Ah. Se olikin jotain täysin naurettavaa," mies huokaisi mielessään, mutta oli silti kovin helpottunut sisimmässään. Meital oli Meital, ei sille voinut mitään. Ainakaan tämä ei ollut miettimässä uusien kissojen hankkimista.
"Haloo, olisiko katkarapuja?" Nuppu tiedusteli kissojen kielellä mahdollisimman kohteliaasti, mutta Kaamos ei jaksanut nyt välittää. Hän sukelsi hetkeksi Meitalin kiharoihin, kardemumman ja ruusun tuoksuun, vain ihan pieneksi hetkeksi.
"Mieti rauhassa," hän sanoi ääneen, mutta olisi voinut sanoa niin paljon muutakin, jos olisi vain osannut.
Älä muutu. Älä koskaan muutu. Ole aina juuri tuollainen pieni hömppä, siinä minun vieressäni. Siinä minun sydämessäni.
Oli todellakin kaunis kevätpäivä!
