Tärkeitä ajatuksia

Voisinpa sanoa, että nyt tulee jotain eeppistä ja hienoa...:D

---

Oli hiljainen, kaunis kevätiltapäivä. Sohvallaan demonimies oli muka kovasti keskittynyt uusimpiin taikalöytöihinsä, mutta tietysti hän vilkuili vierelleen aina tilaisuuden tullen. Tyttö oli istunut siinä jo ainakin viisi minuuttia, kulmat keskittyneessä kurtussa, peukalo leukaa vasten. Totisena. Meital, totisena!

Vaikka pinta oli tyynen jäinen, miehen sisällä kyti kuin hornankattilassa.

"Augh, mikä nyt voi olla. Onko hän riidellyt jonkun kanssa? Ajatteleeko hän sitä miestä? Onko minun pakko kysyä? Jos vaan luen nyt näitä niin ehkä se loppuu kohta..."

Ei se loppunut. Kun Meital oli ollut vakavana jo ainakin kuusi minuuttia, oli miehen lopulta luovutettava asian suhteen. Raskaasti huokaisten hän laski kätensä elämänsä rakkauden olkapäälle.

"Mitä sinä mietit?" hän töksäytti kömpelösti. Tunteet, etenkään herkät sellaiset, eivät olleet Kaamoksen lempilajia. Jos se olisi ollut kuka tahansa muu...

"Pieniä pyöreitä pöllönpoikasia," Meital vastasi hyvin keskittyneesti.

"Ah. Se olikin jotain täysin naurettavaa," mies huokaisi mielessään, mutta oli silti kovin helpottunut sisimmässään. Meital oli Meital, ei sille voinut mitään. Ainakaan tämä ei ollut miettimässä uusien kissojen hankkimista.

"Haloo, olisiko katkarapuja?" Nuppu tiedusteli kissojen kielellä mahdollisimman kohteliaasti, mutta Kaamos ei jaksanut nyt välittää. Hän sukelsi hetkeksi Meitalin kiharoihin, kardemumman ja ruusun tuoksuun, vain ihan pieneksi hetkeksi.

"Mieti rauhassa," hän sanoi ääneen, mutta olisi voinut sanoa niin paljon muutakin, jos olisi vain osannut.

Älä muutu. Älä koskaan muutu. Ole aina juuri tuollainen pieni hömppä, siinä minun vieressäni. Siinä minun sydämessäni.

Oli todellakin kaunis kevätpäivä!

"Tarina."

"Tarina."

Poika ei puhunut lauseita, pelkkiä ohuella äänellä kuiskattuja sanoja. Ehkä hän ei osannut, tai ehkä hän ajatteli, ettei kukaan kuitenkaan kuuntelisi häntä pitkään. Hänen ajatuksensa tipahtelivat kuin kastepisarat kukan terälehdeltä, hiljaa.

Mutta äiti osasi ottaa ne kiinni. Tai no, ei Hecate ollut pojan äiti kirjaimellisesti. Hän oli vain huomannut pojan likaisen bordellin nurkkapöydässä, purjehtinut tämän luo ja nostanut syliin kuin eksyneen kulkukissan poikasen.

Sinä et kuulu tänne. Ja vaikka sinulla on kauniit kädet, älä katso pelkästään alas. Pieni perhonen kotelossaan. 

"Ashjasta? Tietysti. Tämä tarina ei ole minun kodistani, mutta kaupungista, jossa kerran asuin. Ashja oli pieni perhonen, joka kantoi siivissään taivaalta tippunutta tähteä. Eräänä päivänä se päätti lähteä lentämään taivaalle palauttaakseen tähden. Koska tarinoissa on aina opetus, tietysti se paloi kuoliaaksi. Mutta me emme välitä opetuksista, Ashja. Sinulle minä kerron, että kun perhonen ohitti kuun, kuun prinssi rakastui perhoseen ja otti sen syliinsä. Prinssin rakkaudesta perhonen muuttui pojaksi, ja tähti suli pojan sydämeen."

"Kimalsi," Ashja kuiskasi. Hän oli kuullut tarinan joka päivä, tarinan jonka mukaan Hecate oli nimennyt pienen kulkukissan poikasensa. Friikki ei ollut kenenkään nimi. Jokainen tarvitsi oikean nimen.

"Niin. Poika kimalsi. Erittäin paljon," vanha nainen hymähti pojan hiuksiin. 

Ja me löydämme sinulle kuun prinssin, ja jos hän on mulkero, kuten prinssit nyt tuppaavat olemaan, hirtän hänet munista kattoon. Sinulla on tähti, Ashja. Tähti, joka kimaltaa...